11. PAKKO TUNNUSTAA

Puhelin soi vieraasta numerosta. Se on mies työpaikalta, kännykkä jäi kotiin. En huomannutkaan.
Huolestuneena mies pyytää minua sammuttamaan sen heti. Kun ihmettelen, hän selittää että sen on hyvä olla kiinni etteivät soittajat ihmettele, miksei kukaan vastaa. En vieläkään ymmärrä mutta toteutan miehen pyynnön, eikä mielessä edes käy että kurkkaisin salaa viestejä. Täytyy aina olla perusteltu epäilys. Usein on ollut.

Nostan pääni hämmästyneenä Hesarista kun puolen tunnin kuluttua ovi käy ja mies tuleekin hakemaan puhelimensa. Seison asennossa virttyneessä yöpuvussani ja ojennan hopeanväristä laitetta kuin tarjottimelta, ja mies kiirehtii hengästyneenä takaisin hissiin. Aavistus ulkomaailman tuoksua jää jälkeen kunnes ummehtunut ruoantähteiden ja äidinmaidonkorvikkeen haju jälleen peittää sen.

Kotona mies varoittaa ruokapöydässä että on sitten mentävä illaksi töihin viimeistelemään muistio. Ruoan jälkeen tähyän keittiön ikkunasta pimeää kaupunkia. Miehen työsuhdeauton perävalot näyttävät väärään suuntaan, auto kääntyy kohti keskustaa. Kello 18:05:58 lähetän tekstiviestin jossa kysyn voisiko hän käydä kaupassa tullessaan. Viesti ei mene perille. Puhelin on kiinni.

Tutut shokkioireet lyövät heti. Alaselkä hiestyy. Lapaluista olkapäihin menee jää. Palelen enkä pysty hallitsemaan ylävartalon tärinää. Äsken syöty ruoka ällöttää. Itkettää.
Yhdessä hetkessä koko perhe, avioliitto ja koti romahtaa. Taas.
Nyt olen valmis myöntämään että olen hävinnyt koko taistelun. Minä jota ei ikinä ennen ole jätetty. Kohta olen koditon yksinhuoltaja kadulla.
Näin siinä sitten kävi.

En jaksa tehdä mitään. Kädet eivät toimi. Näen vain pääni sisään. Missä hän on ja kenen kanssa? Ikinä ei ole mennyt töihin illaksi.

Koska tiedän että kaikki on loppu, olen rauhallinen miehen palatessa. Sossusta saa apua.
Menemme saunaan kahdestaan, viivyttelen ja nautiskelen mielessäni tulevaa paljastusta. Lauteilla vitsailemme, totean sivulauseessa että et muuten ollut töissä.
- Olinpas, väittää mies.
- Et ollut.
- No olin.
- Et.
- Olin. Miksen olis ollu?
- Et vaan ollu, sanon vakuuttavan matalalla äänellä. - Tapailet sä sitä flirttinaista?
- En todellakaan, naurahtaa mies yllättävän rennosti. - Nyt ei oo kyllä mitään syytä epäilyyn. Jos kerran pakko on niin mä voin kyllä todistaa missä olen ollut.
Mies käy vettä valuen alastomana kaivamassa farkkujen taskuja. Ojentaa minulle suihkuun kuntosalikortin.
- Mä en uskaltanu sanoo sulle kun sä paheksut näin kalliita menoja.
Tuijotan muovia eikä se muuksi muutu vaikka räpyttelen silmiä veden alla. Paheksun kaikin ilmein, mutta punastun pikkuhiljaa saunapunoituksen päälle. En tiedä mihin laittaisin todistuskappaleen.
Mies ottaa kortin ja halaa. Tajuan äkkiä että mies toimii ihan kuin minä.
- Kyllä mä nyt tajuan että mä sitä salailua vasta harrastankin, ja ihan samoilla summilla, tunnustan kun pystyn hetken päästä puhumaan.
- Niin. Esimerkiks noi sun kynnet, sanoo mies ja tarttuu pidennettyihin tummanpunaisiin kynsiini. Vetäisen häpeillen käden pois selkäni taakse.

- Mut kato nyt: mä aavistan kaiken mitä sä teet ja minne sä meet! hymyilen miehelle silmät viiruina.

Seuraavana päivänä pääni on kirkas ensimmäistä kertaa yli vuoteen. Sammutan joulukuusen valot, revin alas latvatähden, soitan pomolleni keskeltä äitiyslomaa ja pyydän päästä välittömästi töihin.